Jari Tervon uusimman kirjan Koljatin aiheuttama ”kohu” on ollut viime päivinä hyvää aineistoa iltapäivälehdille, jotka kohun masinoivatkin kyselemällä kirjan fiktiivisinä ja nimeltä mainituilta henkilöhahmoilta, miltä tuntuu olla pilkan kohteena. Mahtoi toimittajille olla turhauttavaa, kun ”Pekka Lahnanen” itse otti kirjan ainakin ulkoisesti tyynesti vastaan, jopa vitsailikin siitä. Onneksi sentään Pekkarisen Maukka saatiin lohkaisemaan, että ”örisijätkin pystyvät parempaan”.
Mutta miksi toimittajat menivät kysymään poliitikoilta kommentteja Koljattiin? Vaikka heitä kirjassa mainittiin nimeltä, kritiikki heitä kohtaan oli aika pehmeää, jos sitä kritiikiksi voi edes kutsua.
Kovinta kyytiä kirjassa sai media ja sen edustajat.
On turha kysyä Jari Tervolta – entiseltä Iltasanomien toimittajalta – allekirjoittaako hän kirjan henkilöhahmojen tunteet mediaa kohtaan. Vastaukseksi tulee kirjailijoiden ulkoa opettelema litania siitä, kuinka ”kirja on fiktiota ja mielipiteet fiktiivisten henkilöiden”. En kuitenkaan ihmettelisi, jos kirjailijan ja tv-kasvon roolissa itsekin median kohteeksi joutunut – anteeksi, päässyt – Tervo olisi itse samaa mieltä toimittajista kuin pääministeri Lahnanen.
Muutamia poimintoja:
”Minun kannaltani Seiska eroaa Suomen Kuvalehdestä siinä, että Seiska kolistelee likasankoa viikkoa aikaisemmin. En tiedä millä tavalla siviilit erottelevat lehtiä toisistaan. Kai hinnan perusteella.”
”Mitä on viimeksi suomalainen päätoimittaja pyytänyt kohteeltaan anteeksi? - - Onko koskaan suomalainen toimittaja aloittanut kolumniaan: ’Olin väärässä’.”
”Journalismi on oikeudenkäyntiä, jossa media on sekä syyttäjä että tuomari. Puolustuksen puheenvuoro on muodollinen, ja sen olisi syytä olla luonteeltaan tunnustuksellinen.”
Tervo kirjoittaa ”median olevan jumala, jolta pyydetään syntejä ja hairahduksia anteeksi”. Ja on oikeassa. Kaikki kriisiviestintäkouluttajat korostavat sitä, että jos yritys tai henkilö on tehnyt virheen, se tulee nöyrästi tunnustaa ja pyytää anteeksi. Ajatuksena tietysti on, että anteeksi pyydetään vääryyttä kärsineiltä asiakkailta ja muilta sidosryhmiltä, mutta oikeastihan anteeksipyyntö esitetään toimittajille. He sen välittävät eteenpäin – sellaisenaan tai kriittisin kommentein. Riippuu uutistilanteesta: onko jokin kiinnostavampi aihe tulossa ”audimiehen” tilalle vai pitäisikö jatkaa rummutusta.
”Armosta siinä on kysymys. Anomatta sitä ei saa”, Tervo kirjoittaa.
Koljatti on muuten romaanin lisäksi oiva mediasuhdeopas, josta saa käytännön vinkkejä haastateltavana toimimiseen. Sen keskeisiä oppeja ovat:
1) Älä katso haastattelussa kameraan!
2) Kiitä toimittajaa ”hyvästä kysymyksestä” ja ota aikaa vastaukselle.
3) Kirjaa itsellesi ydinviestit ja pysy niissä.
Ja olihan Koljatissa toimittajien lisäksi piikki myös viestintäihmisille. Pääministeri Lahnasta tiukassa paikassa lohduttavasta tiedotuspäälliköstä Tervo kirjoittaa: ”Hänellä oli sydän. Hänellä ei olisi tulevaisuutta tiedotusalalla.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti