torstai 25. lokakuuta 2007

Digitaalimedia ja printti

Kävin viikolla Wanhassa Satamassa kuuntelemassa markkinointiviestinnän viikon seminaariluentoja viestinnästä ja mediasta. Yllätys, yllätys: lähes kaikkien kuuntelemieni esitysten johtoajatuksena oli digitaalisen median uhat ja mahdollisuudet painetulle sanalle.

Taloussanomien Mari Flink puhui sanomalehdistä, Yhtyneiden Kuvalehtien Katriina Kaarre aikkareista ja Uusisuomi.fi:n Markku Huusko digilehdestä. Ikävä kyllä, "viran puolesta" hoidetuissa alustuksissa ei ollut mitään kovin uutta. Näistä kolmesta sympaattisin oli Huusko (ehkä siksi, että itsellänikin on lyhyt Usari-kokemus), selkein Flink ja sekavin Kaarre. Sääli, sillä aikakauslehdet olisivat ansainneet paremman puhenaisen tai -miehen.

En usko, että digitaalinen jakelukanava on uhka ainakaan aikakauslehdille. Päinvastoin, paperille painetulle lehdelle perustuvan mediakokonaisuuteen on hyvä kuulua myös verkkomedia, joka pitää lukijasuhdetta yllä lehden ilmestymisten välissäkin. Itsekin olen suunnitellut monikanavaista kohderyhmämediaa useamman vuoden ajan, mutta toistaiseksi se on olemassa vain läppärilläni ;-)

Joskus pitää ryhtyä tuumasta toimeen. Voi tosin olla, että siihen menee niin kauan, että paperin käyttö tiedotusvälineenä on silloin kielletty ympäristörikoksena...

tiistai 2. lokakuuta 2007

Lipponen ja Vanhanen

Kävin eilen vanhassa työpaikassani Suomen Kuvalehdessä. "Palasin rikospaikalle" tarkistamaan lähdeviitteitä tulevaa yritysten mediasuhteita käsittelevää kirjaa varten. Nostin SK:n keskustorin pöydälle vuoden 1999 sidotun vuosikerran ja aloin selata.

Toukokuun lopusta bongasin kirjoittamani Pressi&Illuusio-mediakolumnin, jossa käsittelin toimittajien ja lähteiden tulehtuneita välejä ja päättäjien asettamia haastatteluboikotteja tietyille medioille. Yhtenä esimerkkinä viittasin tapaukseen, jossa jutun kohde ei löytänyt kuukaudessa aikaa viidentoista minuutin valokuvaukselle.

Kohde oli Paavo Lipponen ja kyseinen juttu ilmestyi reilu kuukausi myöhemmin: Lipposen II hallitus kuvagalleriassa - itse pääministeriä lukuun ottamatta. Hän kun oli päättänyt jostakin syystä boikotoida kaikkia Yhtyneiden Kuvalehtien lehtiä.

Hyppy nykypäivään. Entisen toimittajan Matti Vanhasen mediataitoja ja -käytäntöjä kritisoidaan runsaasti. Aika paljon on kuitenkin muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa. Vanhanen yrittää kyllä pitää bisnestyyliin omien ministeriensä suut supussa valmisteilla olevista asioista - bisnestyyliin - mutta ei hänen sentään ole kuultu boikotteja asettaneen.

Vai onko? Hesari kertoi viime viikolla pyytäneensä pitkään Vanhaselta haastattelua ulkopolitiikasta. Turhaan. Kumpi on parempi: että pääministeri ei uskaltaudu määrittelemään ja perustelemaan julkisesti politiikkaansa vai että hänen suhteensa mediaan on tulehtunut?

maanantai 1. lokakuuta 2007

Suutarin lestit

Aika moni varmaan tuntee termin epämukavuusalue. Viime viikolla jouduin sellaiselle, tosin omasta halustani. Olin lupautunut luennoimaan Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Johtamistaidon Opiston järjestämään seminaariin, jonka osallistujat olivat yritysten henkilöstöhallinnon päälliköitä ja ammattilaisia. Luennon aiheena oli Viesti viisaasti.

OK, kuluneen viiden vuoden aikana olen tottunut esiintymään monenlaisille yleisöille, mutta useimmiten aihe on ollut kaikkinensa tuttu: aikakauslehdet ja niiden kehittäminen, lehtijuttujen kirjoittaminen tai yritysten mediasuhteet. Nyt tuttu liturgia ei kuitenkaan riittänyt. Henkilöstöväki halusi tietää firmojen sisäisestä viestinnästä, muutosviestinnästä ja kriisiviestinnästä!

Viestintätoimistossa työskentelevien kollegoiden avulla sain puolentoista tunnin powerpoint-shown rakennettua mukamas fiksun näköiseksi, mutta mitä tapahtui, kun menin ensimmäisen ryhmän eteen? Tankkasin kalvoja, puhuin tyhjänpäiväisyyksiä, imin itseeni jokaisen tuskastumisen eleen, jonka yleisöstäni havaitsin ja olin helpottunut, kun lakisääteinen luennon aika täyttyi. Kyseessä oli todella epämukavuusalue, jonne en olisi halunnut palata.

Samana iltana tein pitkän pyörälenkin, jonka aikana kävin läpi esityksen ongelmia ja yritin löytää niihin ratkaisuja. Yöllä laitoin esitykseni uusiksi ja seuraavana päivänä nousin uudelleen hevosen selkään. Nyt show toimi! Ihmiset kysyivät kesken esityksen, kertoivat kokemuksistaan ja tuntuivat saavan alustuksestani uutta. Seuraavana päivänä sähköpostiin tuli viestejä, joissa kuulijat kiittivät puolitoistatuntista esitystäni.

Aallon pohjalta sen huipulle, yhdessä päivässä.

Ensimmäisen päivän jälkeen mietin, että miksi ihmeessä kirjoittavan toimittajan pitää laittaa itsensä kaikenlaisiin tilanteisiin, joihin hänen kykynsä eivät riitä. Eikö kannattaisi tehdä vain sitä, mitä osaa?

Toisen päivän iltana kiitin yltiöpäisyyttäni. Onnistuminen sellaisessa, missä on valtavat riskit, on nimittäin paljon hienompaa kuin kohtuupärjääminen tutussa.

Nyt olen taas ihan uudessa tilanteessa. Tähän mennessä julkaisufoorumini on ollut painettu sana: sanomalehti, aikakauslehti, asiakaslehti. Sähköinen media, blogi, on minulle epämukavuusaluetta, sillä toisin kuin painetuissa lehdissä, minulla ei ole mitään tietoa vastaanottajistani. Silti: suutari ei suostu pysymään lestissään, vaan kokeilee uutta. Riskin uhallakin.