Kävin eilen vanhassa työpaikassani Suomen Kuvalehdessä. "Palasin rikospaikalle" tarkistamaan lähdeviitteitä tulevaa yritysten mediasuhteita käsittelevää kirjaa varten. Nostin SK:n keskustorin pöydälle vuoden 1999 sidotun vuosikerran ja aloin selata.
Toukokuun lopusta bongasin kirjoittamani Pressi&Illuusio-mediakolumnin, jossa käsittelin toimittajien ja lähteiden tulehtuneita välejä ja päättäjien asettamia haastatteluboikotteja tietyille medioille. Yhtenä esimerkkinä viittasin tapaukseen, jossa jutun kohde ei löytänyt kuukaudessa aikaa viidentoista minuutin valokuvaukselle.
Kohde oli Paavo Lipponen ja kyseinen juttu ilmestyi reilu kuukausi myöhemmin: Lipposen II hallitus kuvagalleriassa - itse pääministeriä lukuun ottamatta. Hän kun oli päättänyt jostakin syystä boikotoida kaikkia Yhtyneiden Kuvalehtien lehtiä.
Hyppy nykypäivään. Entisen toimittajan Matti Vanhasen mediataitoja ja -käytäntöjä kritisoidaan runsaasti. Aika paljon on kuitenkin muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa. Vanhanen yrittää kyllä pitää bisnestyyliin omien ministeriensä suut supussa valmisteilla olevista asioista - bisnestyyliin - mutta ei hänen sentään ole kuultu boikotteja asettaneen.
Vai onko? Hesari kertoi viime viikolla pyytäneensä pitkään Vanhaselta haastattelua ulkopolitiikasta. Turhaan. Kumpi on parempi: että pääministeri ei uskaltaudu määrittelemään ja perustelemaan julkisesti politiikkaansa vai että hänen suhteensa mediaan on tulehtunut?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti