Suutarin lestit

Aika moni varmaan tuntee termin epämukavuusalue. Viime viikolla jouduin sellaiselle, tosin omasta halustani. Olin lupautunut luennoimaan Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Johtamistaidon Opiston järjestämään seminaariin, jonka osallistujat olivat yritysten henkilöstöhallinnon päälliköitä ja ammattilaisia. Luennon aiheena oli Viesti viisaasti.

OK, kuluneen viiden vuoden aikana olen tottunut esiintymään monenlaisille yleisöille, mutta useimmiten aihe on ollut kaikkinensa tuttu: aikakauslehdet ja niiden kehittäminen, lehtijuttujen kirjoittaminen tai yritysten mediasuhteet. Nyt tuttu liturgia ei kuitenkaan riittänyt. Henkilöstöväki halusi tietää firmojen sisäisestä viestinnästä, muutosviestinnästä ja kriisiviestinnästä!

Viestintätoimistossa työskentelevien kollegoiden avulla sain puolentoista tunnin powerpoint-shown rakennettua mukamas fiksun näköiseksi, mutta mitä tapahtui, kun menin ensimmäisen ryhmän eteen? Tankkasin kalvoja, puhuin tyhjänpäiväisyyksiä, imin itseeni jokaisen tuskastumisen eleen, jonka yleisöstäni havaitsin ja olin helpottunut, kun lakisääteinen luennon aika täyttyi. Kyseessä oli todella epämukavuusalue, jonne en olisi halunnut palata.

Samana iltana tein pitkän pyörälenkin, jonka aikana kävin läpi esityksen ongelmia ja yritin löytää niihin ratkaisuja. Yöllä laitoin esitykseni uusiksi ja seuraavana päivänä nousin uudelleen hevosen selkään. Nyt show toimi! Ihmiset kysyivät kesken esityksen, kertoivat kokemuksistaan ja tuntuivat saavan alustuksestani uutta. Seuraavana päivänä sähköpostiin tuli viestejä, joissa kuulijat kiittivät puolitoistatuntista esitystäni.

Aallon pohjalta sen huipulle, yhdessä päivässä.

Ensimmäisen päivän jälkeen mietin, että miksi ihmeessä kirjoittavan toimittajan pitää laittaa itsensä kaikenlaisiin tilanteisiin, joihin hänen kykynsä eivät riitä. Eikö kannattaisi tehdä vain sitä, mitä osaa?

Toisen päivän iltana kiitin yltiöpäisyyttäni. Onnistuminen sellaisessa, missä on valtavat riskit, on nimittäin paljon hienompaa kuin kohtuupärjääminen tutussa.

Nyt olen taas ihan uudessa tilanteessa. Tähän mennessä julkaisufoorumini on ollut painettu sana: sanomalehti, aikakauslehti, asiakaslehti. Sähköinen media, blogi, on minulle epämukavuusaluetta, sillä toisin kuin painetuissa lehdissä, minulla ei ole mitään tietoa vastaanottajistani. Silti: suutari ei suostu pysymään lestissään, vaan kokeilee uutta. Riskin uhallakin.