(julkaistu Pro Sail -lehdessä 5-2011)
Suursaaren ympäripurjehdus oli maakravun purjehduskaste. Lähes 33 tuntia kestäneeseen purjehdukseen mahtui epätoivoa, toivoa ja upeita maisemia.
Teksti Jarno Forssell
Lahdella näkyy ainakin parikymmentä purjetta, jotka liikkuvat vain vähän tai eivät ollenkaan. Helsingin majakalta Espoon edustalle tuuli on koko ajan tyyntynyt ja nyt, vähän ennen viittä sunnuntaiaamuna, se loppuu kokonaan. Aurinko nousee ja tyynessä säässä rannalta kuuluu heräilevien lintujen laulu.
Sylkäisen laidalta ja huomaan purjeveneen liikkuvan eteenpäin. Vauhti on kuitenkin niin hidasta, että S/Y Ancelan nopeusmittari ei sitä huomaa. Näinkö päättyy reilun kolmenkymmenen tunnin purjehduskisa: pläkään vain puoli kilometriä ennen maalilinjaa?
”Tuuli voi ruveta kohta nousemaan tuolta sivusta. Tiedän että tämä reuna vetää”, kuiskaa Espoon rannat hyvin tunteva kipparimme Klaus Kumlin.
42-jalkainen Ancela aloittaa hitaan lipumisen ohi pysähtyneen armadan. Rannan tuntumassa tuulta on sentään aavistus ja gastimme Kossu ajaa spinnua herkällä kädellä. Veneen kannella vältetään turhaa liikkumista.
”Puomia vähän ulos”, sanoo kippari hiljaa, ja annan köydelle löysää.
Revanssia hakemassa
Luokkamme, LYS2:n, lähtölaukaus on pamahtanut reilut 32 tuntia aikaisemmin Mellstenin rannan edustalla Espoossa. Perjantai-iltana kello 20.40 toistakymmentä isoa purjevenettä teki vendan samaan aikaan, ylitti lähtölinjan ja aloitti matkan kohti Suursaarta. Säpinä oli kova, kun veneet luovivat vastatuuleen, mutta nippa nappa törmäyksiltä vältyttiin.
Kun alkuruuhkasta selvittiin väljemmille vesille, kippari kertasi miehistön roolituksen. Porukan vetreimmät – Kossu, Mikko ja Marko – hoitavat etukannella purjeiden noston ja laskun. Hasse navigoi ja seuraa säätä. Takakannen vinssejä ja köysiä hoitavat Klasu ja minä. Lupauduin myös laivakokiksi: keittämään kahvia, tekemään sämpylöitä ja lämmittämään ruokaa.
Kippari muistuttaa, mikä on kisan tavoite: voitto. Ancelalla on plakkarissa jo kakkossija viimevuotisesta rankasta purjehduksesta ja nyt on tarkoituksena kirkastaa pokaali kultaiseksi. Tätä varten Hasse on tuonut kaikille miehistön jäsenille beesit lippalakit, jonka otsassa on iso punainen R.
”Revanssi”, Hasse selittää.
Siihen on hyvät mahdollisuudet, vaikka Bavaria-42 CR ei mikään kilpavene olekaan. Kippari on pätevä ja miehistö on kokenutta – minua lukuun ottamatta. Miten minä tällaiseen porukkaan olen päätynyt?
Noviisina veneessä
Kun naapurini Klaus Kumlin pyysi keväällä minua mukaan kesäkuussa seilattavaan Suursaaren ympäripurjehdukseen, olin yllättynyt. Veneilykokemukseni rajoittuivat nimittäin Busterin ajamiseen venesataman ja mökkirannan välillä mökkikaupungissani Kotkassa, ja purjehdustietoni olin hankkinut Patrick O’Brianin historiallisista Jack Aubry -romaaneista. Mutta jos kipparin mielestä sovin porukkaan, mikäs siinä!
Lähempänä kesäkuuta mieleeni nousi monia kysymyksiä, lähtien niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin miten purjehdukselle pitää pukeutua.
”Niin että päällesi voi heittää ämpärillisen vettä eikä se mene läpi. Ja lämmintä alle”, opasti Klaus.
Kisaviikon alussa osa porukastamme kokoontui Laurinlahden venesatamaan tutustumaan Ancelaan. Nostimme purjeet ja lähdimme Espoonlahdelle harjoittelemaan purjeiden nostoa ja laskua ja käännöksiä. Muille treeni oli vanhan kertausta, mutta minulle kaikki oli uutta. Miten päin köysi kulkee vinssissä? Millaisella solmulla fenderi – siis lepuuttaja – solmitaan kaiteeseen? Mitä tarkoittaa ”paskoihin jääminen”?
Pahiten pään pisti pyörälle kuitenkin kannen köysirivistö ihmeellisine termeineen: genua, ylä- ja alagaija, spinnu, iso…
Kotiin tultuani etsin netistä pienen purjehdussanaston ja yritin painaa mieleeni sanojen merkityksiä. Ihmettelin, miksi pallopurjetta pitää kutsua spinnuksi ja etupurjetta genuaksi. Niillähän on suomeksi ihan kelpo nimet?
Mutta nyt olen matkalla, jolla yritän oppia uutta – ja etenkin olla mokaamatta Ancelan kisaa…
Ensimmäinen erhe
Reilun tunnin purjehduksen jälkeen tuuli nousee ja kippari antaa komennon rullata keulapurje kiinni ja nostaa spinnu. Vaikka purjeen kanssa keulakannella työskentelevät Mikko ja Marko ovat kokeneita purjehtijoita, spinnun nostoon tarvitaan kipparin apua. Ruorin ottaa Kossu.
”Pidä ajolinja!” kippari komentaa.
Edessä vasemmalla näkyy kari ja takaa tulee toinen purjevene, joka puskee Ancelan ja karin väliin, tuulen yläpuolelle. Kossu pitää suunnan eikä halua helpottaa kaverin ohitusta, joka veisi samalla meiltä tuulen. Tilaa on, mutta toisen veneen ruorissa oleva nuorehko mies tunkee lähes partaaseen kiinni ja törmäys on metristä kiinni.
”Protesti!” kaveri huutaa.
Spinnu vetää hyvin Helsingin majakalle asti, mutta sitten purje lasketaan alas ja jatketaan genualla. Valtaosa veneistä suuntaa kohti avomerta, mutta me käännymme rannikkoa päin. Toivomme löytävämme sieltä tuulen, joka veisi meitä ennen muita Porvoon edustalle Kalbådagrundiin. On otettava riskejä, jos aikoo menestyä.
Tuuli on kuitenkin heikkoa ja se antaa aiheen kertoa kauhujuttuja edellisvuoden purjehduksesta, jossa 113 kisaan lähteneestä veneestä maaliin pääsi vain 18. Silloin Ancelalla olivat mukana kipparin lisäksi Marko ja Kossu. He muistelevat, kuinka kannella vuoroin tehtiin vendoja ja vuoroin oksennettiin vatsahappoja. Siihen verrattuna nyt olemme mukavalla viikonloppupurjehduksella.
Yön rauhaa
Yö merellä on upea. On hieno tunne, kun horisontissa ei näy mitään muuta kuin laskeva aurinko, punainen taivas ja pari purjetta. Ymmärrän täysin ympärilläni olevia kavereita, jotka käyttävät vapaa-aikansa purjehtien. Purjehtiminen tuntuukin olevan ainoa asia, joka heitä yhdistää. Kaverit ovat eri-ikäisiä ja toimivat eri ammateissa. On apteekkaria, rakennusmiestä, yrittäjää, kansainvälistä kauppamiestä, konsulttia ja mekaanikkoa. Läpileikkaus suomalaisista miehistä, vähän kuin kertausharjoituksissa.
Aamuyöllä sumu pehmentää maiseman ja peittää pian muut kuin lähietäisyydellä olevat veneet. Kiikaroimme mastovaloja, joita näkyy enemmän styyrpuurissa, avomerellä.
Tuulta luovimiseen on vähän, liian vähän raskaalle Ancelalle. Välillä veden pinnassa näkyy lupaavaa värettä, mutta aina se tuntuu olevan jossakin muualla kuin meidän veneemme kohdalla. Aamuyöllä näemme parin sadan metrin päässä paapuurissa samaan luokkaan kuuluvan Blankon. Toisin kuin Ancela, se on saanut tuulta purjeisiinsa ja karkaa menojaan.
Lohdutukseksi keitän kahvia ja laitan Hassen tuomat Eromangan lihapiirakat uuniin lämpenemään. Vaikka tuulta kaipaan minäkin, kokin työtä tyyni keli helpottaa.
Ainoan oluen kylmä puraisu
Herään lauantaiaamuna kolmen tunnin unien jälkeen vähän ennen kahdeksaa. Vene on vahvasti paapuuriin kallellaan ja vesi loiskii puolessavälissä kajuutan ikkunaa. Nousen kannelle ja kuulen, että vauhti on löytynyt uudestaan Kalbådagrundin jälkeen. Kippari kuitenkin pelkää, että vääräksi osoittautunut reittivalinta on maksanut meille monta sijaa.
Ohitamme Kotkan portin luokkamme seitsemänsinä aamupäivällä yhdentoista jälkeen, ja kippari antaa meille luvan avata oluet. ”Harvoin kuulee näin hyvää radio-ohjelmaa”, sanoo Marko suhauttaessaan tölkin auki. Ja hyvältähän se maistuu, ensimmäinen olut sitten Haukilahden Paviljongin.
Kossu kertoo lyöneensä vetoa sijoituksestamme vaimonsa kanssa. Vaimo osallistuu samaan aikaan kouluratsastuskisoihin ja veto menee niin, että kumman sijoitus on huonompi, kustantaa voittajan valitseman matkan.
Puolenpäivän jälkeen Suursaari näkyy horisontissa ja porukan konkarit keskustelevat siitä, mikä olisi oikea taktiikka kiertää saari: kiertää kaukaa idästä vai purjehtia suoraan kohti ja kiertää rantoja pitkin. Idässä näkyy purjeita, jotka ovat päättäneet hakea tuulta kauempaa. Näin mekin päätämme tehdä.
Kaksi tuntia hukkaan
Merimiehen painajainen. Pläkä. Lillumme lähes paikallamme, sillä emme löytäneet idästä hakemaamme tuulta, päinvastoin. Myöhästyimme puoli tuntia siitä puuskasta, joka vei aiemmat veneet mukanaan. Taas kerran.
Kippari päättää palata takaisin ja kääntää keulan suoraan kohti Suursaarta. Mieliala laskee, kun näemme saaren länsipuolelta vastaan tulevan ison joukon saaren jo kiertäneitä veneitä. Takanamme ei näy juuri ketään.
”Kossu taitaa hävitä vetonsa”, joku ennustaa.
Menetimme seikkailussa ainakin tunnin, ehkä kaksi. Vihdoin saavutamme Suursaaren rannat ja kaivamme kamerat esiin. Harvoin pääsee näin lähelle suljettua ja vähän myyttistäkin saarta. Mietimme, millaisia valvontalaitteita saaren kalliot pitävät sisällään. Itse pohdin, millainen saari olisi, jos se olisi vielä osa Suomea: syrjäkylä vai matkailuparatiisi.
Nyt saari näyttää ränsistyneeltä ja unohdetulta. Ainoa toiminta, joka siellä tai sen lähistöllä näkyy, on saaren pohjoispuolella oleva ryhmä laivoja. Siellä taidetaan laskea Itämeren kaasuputkea.
Ohitamme Suursaaren itäkärjen pääsemme myötäiseen. Nostamme genaakkerin ylös ja pitkästä aikaa Ancela saa kunnon vauhdin päälle. Nyt alkaa takaa-ajo!
Elämä on ihanaa
Pidän keittiöhommista, mutta nyt huomaan, että merellä siinä on omat haasteensa. Normaalitkin askareet vaativat aikaa ja suunnittelua – ainakin ensikertalaiselta – kun vene on kallellaan, keinuu ja kääntyilee.
Suursaaren kierrettyämme menen kannen alle valmistelemaan päivällistä. Juuri, kun alan annostella riisiä kertakäyttölautasille, vene kääntyy rajusti ja lennättää lautaset uunin taakse. Samassa kajuuttaan aletaan työntää repeytynyttä genaakkeria, joka paikataan ennen ruokailua.
Mitäs pienistä; nyt spinnu vetää ja matka jatkuu vauhdilla. Takakannella tarjoillaan uusilta lautasilta burgundinpataa riisillä espanjalaisen punaviinin kera. Sijoitus voi olla mikä tahansa, mutta näillä eväillä elämä hymyilee. Ancelan stereoissa soi Junnu Vainion ”Kotkan poikii ilman siipii” ja matkaamme kohti Kotkan porttia.
Kossu kertoo vaimonsa sijoittuneen ratsastuskilpailussa neljänneksi. Sijoitus olisi ollut kaksi sijaa parempi, mutta hevonen oli pysähtynyt tuomareiden eteen ja tyhjentänyt suolensa.
”Aikamoinen urateko pitää tehdä, että pääsemme samaan.”
Toivo herää
Parin tunnin unien jälkeen herään puoli yhdeksältä illalla. Spinnu on vetänyt niin hyvin, että muut veneet tuntuvat tulevan perä edeltä vastaan. Veneet, jotka ennen torkkuja näki vain kiikarilla, ovat jo silmänkantaman päässä.
”Tulevana yönä otetaan kiinni viisi sijaa”, kippari suunnittelee. Uskoisikohan tuota? Paluumatkalla Kotkan portilla olimme luokassamme sijalla yhdeksän.
Puoli yhdeltätoista olemme taas Kalbådagrundin majakalla. Aurinko laskee ja tuuli tyyntyy. Purjehdimme kohti Helsingin majakkaa, tarkkailemme kiikareilla muiden sijaintia ja syömme iltapalaa.
Tunnelma on jännittynyt ja kuuntelemme yöllä herkällä korvalla muiden purjeveneiden ilmoituksia ensin Gråskärsbodanilta ja sitten maalista. Ohitsemme menee IRC-luokan veneitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo maalissa. Ancelassa alkaa viritä toivo: näinköhän pääsisimme sittenkin sijoituksille? Puoli kolmelta laskemme spinnun ja jatkamme genualla hyvää vauhtia eteenpäin. Ohitamme saman luokan veneen, joka on aikaisemmin mennyt meistä ohi.
”Olivat korkanneet jo voitonmaljat, mutta sitten tuli merten mosse ja ajoi ohi…”, joku veistelee.
Loppukiri puree
Takana on lähes 33 tuntia toivoa, epätoivoa, upeita maisemia, vähän unta, uusia tuttavuuksia ja ehkä uusia taitojakin. Nyt Haukilahden vesitorni on jo näkyvissä ja maali lähellä. Miehistöllä on öisen purjehduksen jälkeen reilusti vaatetta yllään, mutta kun aurinko alkaa paistaa, kerroksia riisutaan päältä yksi toisensa jälkeen.
Hikeä pukkaa pintaan varmaan muissakin veneissä, jotka ovat pysähtyneet Haukilahden edustalle. Purjeita nostetaan ja lasketaan, yritetään kaikki konstit, jotta päästäisiin eteenpäin. Lokit nauravat purjehtijoiden yrityksille.
Ancela lipuu hitaasti, mutta vääjäämättä kohti maalilinjaa ja menee loppusuoralla parinkymmenen veneen ohi.
”Keula yli maalilinjan, otetaan spinnu sisään. Kello on 5.38”, sanoo kippari.
S/Y Ancela oli Espoo-Suursaari Racen lopputuloksissa luokkansa neljäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti